Häpeän myöntää, että minulla on korkeanpaikan kammo. On noloa myöntää olevansa pelokas ihminen. Päätin laittaa pelon koetukselle, vaikka korkkareilla kävellessä jo huimaa. Parvekkeilla reuna muuttuu (mukamas) epävarmaksi, ja uskon tippuvani vahingossa yli kaiteen. Syntyy harha siitä, että betoni pettää ja nyt olin matkalla Olympoksen vuoristokylään Karpathoksen saarella.
Purin hammasta yhteen ja heilutin hikoilevia käsiä tuulessa. Tie oli mutkikas kuin serpentiini ja äkkijyrkkä kurvi ja sen mukaileva auton nokan kääntyminen aiheutti vatsan väänteen.
Edessä välkkyi huikaisevan kaunis meri, mutta tie oli tehty niin, että se kääntyi 180 astetta, eikä tien reunalla ollut aitaa… Jos kuski saisi auringon pistoksen ja ajaisi suoraan, auto tippuisi kilometrin, ensin kiviseen rotkoon, ja sitte se kelluisi meressä.
Tai ei se kauaa kelluisi, vaan uppoaisi kuin kivi ja se vasta kauhistutti.
Kerkesin miettiä miltä se tuntuisi, veteen tippuminen, ja kylmän kalman kohtaaminen.
Koko matkan poljin jarrua mutkissa, vaikka olin apukuski.
Ehdin miettiä myös sitä, mitä jos kuskille sattuisi jotain, ja minun pitäisi tarttua rattiin, ehkä vain saisin sydärin ja kuolisin… Tai piilotettu Batman pörähtäisi sisältäni esiin ja hallitsisin homman.
Korkealla oleva Olympoksen kylä
Kaikki kunnia Kreikkalaisille, jotka rakentavat taloja noihin maastoihin.
Kunniaa niille jotka pystyvät rakentamaan tiet noihin vuoriin.
Pyysin miestä malttamaan mielensä, ettei hän vilkuile minua tai kännykkää, vaan hänen pitää pitää silmät koko ajan tiessä.
Ei se totellut, ehei… Teeskenteli kyllä tottelevansa, mutta huokaili vähän väliä kuinka kaunista ympärillä on.
Tunsin itseni kohtuuttomaksi, täytyyhän hänen saada nauttia… Kai se ratti pysyy kokeneella kuskilla käsissä mutkista huolimatta, ajattelin .
Menimme saarikierrokselle, ja ensin kaahasimme kohti Olympoksen kylää.
Maisemat ovat karun kauniit. Ei juuri kasveja, kukkia, mutta vuorta vuoren perään. Huimaa vuorta, ei pientä nyppylää.
Rakastan vuoria ja niitä katsoessa herää suuri kunnioitus luojan luomaa kohtaan.
Vuorilla on kasvot, näin niissä ihmisen piirteitä. Näin nukkuvan nuorukaisen, viiksivallun miehen ja kauniin naisen.
Siinä taisi olla vuoren henkien selfie.
Korkeanpaikan kammo on turha…
Mitä hyötyä korkeanpaikan kammosta on? Ei mitään. Tiesin koko ajan, että matka taittuu hyvin, mutta sielussa oli kammo.
Luotin kuskiin.
Alitajunta vaatii pysymään turvassa, ja se räkötti kuin vanha ämmä, vaaroista.
Olympoksen kylä on huikea mesta, koska se on vanha, ja niin kaunis katsoa.
Sitä oli hehkutettu kaikilla paikasta kertovilla sivuilla, joten se piti nähdä…
Paikkaa markkinoidaan loistavin sanakääntein, ja siksi odotukset oli liian korkeat.
Kylä oli kyllä ihan hieno, ja siellä olisi upeaa juoda aamukahvi parvekkeella, mutta paikallinen, ikäiseni nainen kertoi asuneensa kylässä koko elämän, ja koki palvelujen puutteen huonona. Ei apteekkia, ei aina lääkäriä saatavilla. Tuulta oli, ja paljon rappuja.
Osta, osta, terve terve…
Kapeilla kujilla sen sijaan hiki pukkaa muustakin syystä kuin kuumuudesta… Siellä pitäisi olla hanakat ostohousut jalassa, eikä katsomisrauhaa sallita.
Myyjät hyökkää kimppuun kuin nälkään kuolevat rakkikoirat, mutta mitä ostaa, jos mielenkiintoista ostettavaa ei ole? Ihminen haluaa tavarasta eroon, eikä tippaakaan lisää.
Keramiikka on kaunista, mutta painaa liikaa. Laukussa on enää 1.5 kg varaa…
Myyjät tunkevat kertomaan tuotteesta liian hanakasti, kuten Turkissa aikoinaan… Se tuntuu kurjalta turistista, joka tuli rauhaa etsimään.
Tuli surullinen olo siitä, että paikka oli noin kaupallinen. En tykkää siitä, että joku pakottaa minua ostamaan mustalaishuivin, jota en tarvitse tai halua.
Paikassa asuu vain 280 ihmistä ja sitä mainostettiin ajan pysähtymisen paikkana… Ajan pysähtymistä en huomannut muuten kuin rakennusten kunnossa ja myytävissä tavaroissa.
Palatessa harhaannuimme hieman… Tiet muuttuivat entistä kiemuroimmiksi, eikä aitoja putousten edessä ollut juuri lainkaan. Jouduimme kiipeämään takasin Olympokselle, mutta ennätimme ennen pimeää hotellille. Pimeässä en olisi halunnut noilla teillä liikkua.
Lammaskatras yllätti tiellä ja yksi niistä ihastui minuun… Tunki turpansa ikkunaan ja antoi pusun.
En menettänyt korkeanpaikan kammoa tuolla reissulla, mutta en hermojakaan. Päätin kotiin päästyä tutustua korkeanpaikan kammoon paremmin.
Olin iloinen siitä, että kuski oli ”rautahermo” ja itsekin pysyin kuosissa.
Olympoksen myyjät eivät uskoneet meitä suomalaisiksi, minun luultiin olevan Hollannista ja miesystävän oletettiin olevan Arabi.
Loma jatkuu vielä ja on ihanan rento meillä meno
Bythe♥️
Iirispiiris
GrannyNanny 