Olen saanut kokeilla monta roolia, ja tämä blogi on niille joita kiinnostaa henkilökohtaisen avustajan työ.
Blogissa eräs päivä siinä roolissa.
Tapahtui eräänä tuulisena aamuna…
Tarvon lumikinoksessa sukat nilkkoja myöden märkänä ja etsin osoitetta.
Navigaattorista ei ole apua, se hokee… Käänny kaakkoon! Kaakko, missä helkkarissa se on? Molemmilla puolilla on metsää…
Liukastelen. En muistanut laittaa nastoja kenkiin. Oma syy, jos lonkka murtuu. Olen taivaltanut jo tunnin. Kävelin, sitten matkasin bussilla junalle ja junasta nousin taas bussiin ja nyt jälleen kävelen.
Pitäisi löytää talo, jossa avustettava on.
En tunne aluetta, enkä ihmistä jonka luo olen menossa.
Asiakas ei pysty liikkumaan, joten avain on jätetty minua varten oveen.
Työnantajalle tuli hätä, aiempi avustaja lopetti ja ketään ei saatu tilalle. Keikka kestää kaksi tuntia.
Otin keikan, tottakai, mutta en tajunnut siitä tulevan matkoineen neljän tunnin keikka.
En voi välttyä ajatukselta, että se on liikaa.
En voi välttyä ajatukselta, että mitähän asiakas tykkää, hän saa kotiinsa ventovieraan tumpelon, kosmetologin, joka on aikalailla pihalla itsekin.
Työnnän epäilevät ajatukset taka-alalle ja hengitän ”rauhaa” sisuksiin, ettei huoleni välity asiakkaalle.
Henkilökohtaisesti pelottavaa…
Punatiilinen rivari löytyy lopulta. Tie sinne on niin jäinen, että keskityn jokaiseen askeleeseen. Selviän.
Avain kiiltää ovessa. Käännän sitä lukossa.
Kopistelen kengät ulko-ovella ja astun eteiseen. Paksu ilma tulvii vastaan. Riisun toppatakin ja kyyristyn ottamaan kengät pois.
Käteni ovat jäässä. Hieron niitä lämpimäksi. Huhuilen huoneistoon, että olen tullut. Niiskutan, sillä kylmyys on saanut nenän valumaan.
Saan hennon vastauksen makuuhuoneesta.
– Täällä ollaan
Naisella liikkuu vain pää ja toinen käsi. Muu vartalo on sammunut tuntemattomasta syystä. Lääkärit eivät osaa sanoa miksi niin tapahtui. Nainen vaikuttaa iloiselta. Hän hymyilee ja oloni helpottuu heti.
Oho… Onpa nainen rohkea, hän uskaltaa maata liikuntakyvyttömänä sängyssään, odotellen vierasta avustajaa. Helsingissä, avain ovessa…Huh
Itse olisin hermoraunio tuossa tilassa.
Esittäydyn ja tiedustelen mitä asiakas toivoo minun tekevän.
–Ole seurana vain, nainen pyytää, kaipaan seuraa. Voit korjata vähän tyynyä myös, se muuttuu niin kovaksi tuntien myötä.
Korjaan pään asentoa ja pöyhin tyynyä. Ymmärrän, että hän on petinsä vanki. Jos tyyny on huonosti se painaa. Yöpaita saattaa jäädä joskus rullalle selän alle ja sekin painaa.
Sen tiedän, että vaippoja minun ei saa vaihtaa, joten on viisainta tottua kitkerään tuoksuun jota ei voi olla huomaamatta.
Kotihoito vaihtaa vaipat ja tulee kaksi tuntia lähtöni jälkeen. Suren sitä miten pitkään naisen pitää odottaa pullistuneet vaipat jaloissaan. Onko se ihmisarvoa?
Naisen rintakehällä on nippu letkuja ja johtoja. Hätäpuhelin on lähellä toimivaa kättä.
Yksi letku vie juomapulloon. Käyn vaihtamassa veden raikkaaseen ja opettelen käyttämään sairaalasänkyä kaukosäätimellä. Sekoilen. Sängyn yläpää laskee, kun alapään pitäisi.
Mielessä vilahtelee Mr Bean, joka taatusti mokaisi sängyn kanssa. Minun on oltava tarkka, etten tee sängystä heittoistuinta.
Tuuletan huoneen ja kysyn voinko hieroa naisen raajoja, jotta veri kiertäisi paremmin.
Oi, Hieronta olisi ihanaa, sanoo nainen.
Toinen käsi on lukittunut nyrkkiin, se on spastinen. Sormet ovat liimautuneet kiinni.
Avaan toisiinsa liimautuneet sormet ja puhdistan niiden välit. Irrotan topsylla keltaisen kuonan. Tarkistan onko hiertymiä. Kaipaisin pyykkipoikaa nenään, mutta hillitsen ilmeeni.
Hieron ja ravistelen kättä.
Kuivaan sormien välit ja ripottelen sinne talkkia.
En tajunnut miten paljon raajat painavat halvaantuneina. Tuntuu kuin yksi jalka painaisi sata kiloa.
Hieron silti hiljalleen raajoja ja kannattelen sen mitä jaksan. Mietin miten saisin nostettua naisen mielialaa, oltua avuksi myös henkisesti, jotta käynti ei jää tyhjän täytteeksi.
Kosmetologin ammatista on hyötyä. Osaan hoitaa ihmisen kehoa. Osaan virkistää sitä.
Henkilökohtainen tarkoittaa sitä, että palvelu antaa jotain henkilölle
Huomaan kirjahyllyssä tutun kirjan. Tiedustelen pitääkö nainen runoista ja hän vastaa kyllä. Saamme siitä pohjan keskustelulle.
Luen naiselle meidän molempien lempirunon.
Aale Tynni. Kaarisilta. Kaarisiltaa on vaikea lukea kyynelehtimättä.
Pyyhin salaa omani ja keskityn pitämään ääneni kasassa...
Runo palauttaa naisen mieleen ajan, jolloin hän oli liikkuva olento, kaunis nainen, joka pelasi tennistä puolisonsa kanssa.
Liikkuva olento, joka matkusti ympäri maailmaa.
Miten lämpimästi nainen hymyilee minulle, ventovieraalle avustajalle, miten sinnikkäästi jaksaa, vaikka elämä on kaventunut sängyn pohjalle.
Hän kiittää siitä, että osaan hieroa, kuunnella ja lukea runoja.
Olen iloinen kiitoksista mutta samaan aikaan hävettää …
Häpeän sitä, että kiroilin liukasta tietä ja olin ahdistunut siitä, että matkaan menee 2 tuntia. Miten kiittämätön p—a olenkaan, moitin itseäni. Pääsen sentään itsenäisesti ulos, mulla on jalat, mutta järkyttävä asenne…
Sitten muistan instassa näkemäni lauseen… Miten jaksat olla noin positiivinen, vaikka sulla ei ole jalkoja? joku kysyy jalattomalta ihmiseltä.
Samaa ihmettelen, miten te jaksatte olla niin negatiivisia, vaikka teillä on jalat, mies vastasi…
En muista enää kuka kuvassa oli ja kuka sanoi lauseen ja kenelle… mutta tuon päivän jälkeen se upposi.
Runot, taide, musiikki ja kosketus auttavat ihmisiä. Kuunteleminen auttaa ihmistä. Läsnäolo auttaa ihmistä. Huomaan, että tämä ammatti vaatii ihmistä, lähimmäistä, joten turhaa epäilin osaamistani.
Toimin 2 kk henkilökohtaisena avustaja. Asiakkaat olivat upeita ja minulla synkkasi heidän kanssaan hyvin.
En voinut jatkaa työssä, koska se on alipalkattua, keikat lyhyitä, välimatkat pitkiä.
Minulla oli muutama muukin asiakas ja kaikkien kanssa löytyi jokin yhteinen sävel. Musiikki toimi upeasti dementoituneen Ms- taudin rampauttaman miehen kanssa.
Hän istui pyörätuolissa ja ainoat liikkuvat osat hänessä oli pää ja kädet. Muu keho oli hiljentynyt.
Mies rakasti ruokaa ja ruokahetkiä. Työvuoro alkoi sillä, että syötin hänet.
Eräs hoitaja kielsi minua antamasta miehelle jälkiruokaa, ettei mies liho liikaa.
Järkytyin.
Mies rakasti jälkiruokia!
Mitä muuta iloa hänellä oli?
Toki ymmärrän lihavuuden ongelmana, mutta jos hän tuossa tilassa rakasti jotain asiaa, hänen piti saada se!
Olimme samaa ikäluokkaa miehen kanssa ja päätin soittaa hänelle aikakautemme biisejä.
Ette ikinä arvaa miten onnellinen mies oli kuullessaan Hectorin Lumi Teki Enkelin eteiseen. Hän muisti joka ikisen sanan ja lauloi niitä sydämen pohjasta! Jokainen sana meni prikulleen oikein. Muisti joka ei muuten pelannut, pelasi musiikin avulla.
Tajusin musiikin voiman todella! Näin sen omin silmin.
Me jammattiin joka kerta. Heilutimme päätä musan tahtiin kuin mitkäkin hevirokkarit ja lauloimme täysillä. Nauroimme myös ja mies pyyhki myös kyyneliä. Kokemus oli yksi elämäni hienoimpia. Dementoitunut ihminen, joka ei aina löytänyt sanoja, löysi sanat! Se oli ihme!
Käytiin läpi niin Abbat, Queenit, Beatlesit kuin KariTapiot ja Rauli Badding_Somerjoet.
Kun olin lähdössä kotiin jamien jälkeen, mies ponnisteli sanoakseen jotain.
Lopulta hän sai sanottua
-Takaisin… tulethan… Sä
Jos harkitset henkilökohtaisen avustajan työtä…
Jos harkitset henkilökohtaisen avustajan ammattia, kannattaa sitä kokeilla, se on hieno ammatti ja ainakin ne asiakkaat jotka kohtasin olivat hienoja tyyppejä.
Palkkaus sen sijaan oli surkea.
Ehkä asiat olisi voinut työnantaja organisoida paremmin, ettei reissaamiseen olisi mennyt niin paljon aikaa.
Kuukauden lopulla tein laskelmat, tuntipalkaksi jäi vaivaiset 5 e, kun matkakulut ja matkoihin käytetty aika laskettiin mukaan. Iltaisin piti vielä tehdä raportti kotona päivän kulusta ja se vei aikaa, mutta siitä ei maksettu mitään.
Seinäjoella henkkariavusajan palkat ovat paljon parempia, yksi tuttava aloitti henkilökohtaisen avustajan työt ja palkalla elää. Tuntimäärät ovat täällä isompia ja välimatkat IHANAN lyhyitä!
Asiakkaiden luona oli aina mukavaa, rasittavaa oli istua monessa kulkuvälineessä ja tarpoa kinoksissa. Mutta tulipahan koettua tuoki työ,
Olen herkkis ja suren kohtaloita helposti, siksi tuo työ on minulle tunteisiin käyvää. En niinkään sääli ihmisiä, mutta kärsin heidän puolestaan jos he eivät voi liikkua tai juosta tai avata ovea silloin kun huvittaa. Kärsin myös siitä, että he ovat vankina systeemille, joka vaihtaa vaipat hitaasti.
Oletko tehnyt hoitotahdon?
Hoitotahto on tärkeä juttu ja sen voi tehdä koska vain ja kuinka nuorena tahansa. Siihen löytyy monia kaavake malleja. Itse kopsasin netistä itselleni sopivan ja siirsin sen omakantaan. Ohessa linkki minun valitsemaan pohjaan.
Jos vaikka joutuu onnettomuuteen ja jää henkiin, mutta vammautuu hoitotahto helpottaa omaisten elämää ja kykyä päättää puolestamme.
Hoitotahdon tekemisessä ei voi hävitä mitään, ainoastaan voi voittaa, eli saada sen mitä haluaa hetkellä jolloin ei esim voi puhua ja kertoa toivettaan.
Olen tehnyt myös elinten siirtoluvan jo kolme kymppisenä ja nyt päivitin sen omakantaan.
Yksi mielenkiintoisemmista kokemuksista oli henkilökohtaisen avustajan työ. Se sai minut miettimään kovasti vanhusten asemaa ja kaikkea ihmiselämään liittyvää.
Leppoisaa ja stressitöntä kevättä sinulle lukijani
ByThe❤
iirispiiris<3
GrannyNanny 
Tämä kosketti. Nyt hetken hiljaisuus. Miten ihanaa, että pystyit olemaan hänelle SE hän, joka toi iloa!
TykkääTykkää
Kiitos Kristiina. Noina päivinä tunsin tekeväni merkityksellistä työtä, mutta minut oli tarkoitettu toisaalle. Nyt olen Seinäjoella ja pidän huolta vanhenevasta äidistäni. Tulee loistava fiilis, varsinkin jos löytää yhteyden toiseen vähän erilaista reittiä kun normaalisti. Kiitos kommentista<<<<<<<<<3 arvostan paljon sitä
TykkääTykkää