Mitä jos työpaikka menee alta?- Miten selviää 60 +?

Yöllä alkoi vesisade. Se rummutti ikkunanlautaa. Rops, rops.

Käännyin sängyssä ja puristin tyynyä. Nytkö se loppui? Kesä. Onneksi on ollut hieno kesä.

Tuntuu jopa siltä, että hyvät haltijat ovat halunneet lahjoittaa meille D -vitamiinia talven varalle, ehkäpä juuri Koronaa silmällä pitäen.

Syksy tuoksuu ilmassa ja odotan sitä hieman sekavin tuntein. Saattaa olla, että menetän työpaikan. Saattaa olla, että en.

Se jää nähtäväksi. Uhka on kuitenkin ilmassa. Se mitä tapahtuu riippuu myyntiluvuista. Kylmistä numeroista, jotka alkavat joka aamu nollasta.

Se askarruttaa. Miten käy 62:sen ilman työtä? Kukaan ei tunnu huolivan, vaikka heittelisin kärrynpyörää asfaltilla ja hyppisin trampoliinilla voltteja.

Näillä kilometreillä matkaa on takana, toivottavasti selkä pysyy suorassa ja matkaa on myös edessä

Blogi on kuin villasukka, harrastus, jossa kudon sanoja

Blogi ei elätä, se on vain harrastus, jonka ääreen käperryn iltaisin, aivan kuten kutoja tarttuu puikkoihin ja lankoihin.

Monet kuvittelevat muuta, luulevat rahan virtaavan sormia napsauttamalla ja pikku vaivalla. Se on harha, joka ärsyttää.

En luovuta helposti. Se on luonteeni vastenmielisin piirre. Suorastaan V:mäinen, koska se aiheuttaa stressiä. Ja lopulta stressi sairastuttaa.

Olenkin ensimmäistä kertaa elämässäni luulosairas ja tutkin kroppaani sillä silmällä… joko vaanii kyhmy tai kaks?

Monta kertaa olisi ollut viisasta luovuttaa, eikä yrittää viimiseen pisaraan asti.

Muistatte varmaan, että TE-toimisto kieltää blogin harrastamisen, vaikka pystyy todistamaan, ettei siitä ole tuloa.

Tiedän mistä puhun. Nuo ajat ilman työttömyysturvaa saivat minut tuntemaan itseni hylätyksi ja turvattomaksi.

Stressi työllistymisestä oli kestämätön. Olinhan jo maksanut 3 kk karenssin, koska sanoin itseni irti.

Koen yhä raivon nousevan sisältäni, enkä taida toipua tuosta kokemuksesta koskaan.

Olen ollut synkkääkin synkemmissä fiiliksissä työllistymisen suhteen ja tiedän siitä helvetistä kaiken! Pyrin silti tsemppaamaan itseäni ylös.

Puskurirahasto meni yrityksen lopetuksen ja avioeron myötä, joten sitäkään turvaa minulla ei ollut.

Lopulta päätin luopua mukavuusalueesta ja ottaa vastaan kaikenlaisia työtä ja niin työllistyin alipalkattuihin tehtäviin.

(Juttelin muutama viikko sitten ystäväni kanssa joka sai työttömyyskorvausta melkein saman kuin minä palkkaa per kuu)

Olin niin vihainen työttömyystoimistolle, että en halunnut jäädä roikkumaan sen varaan, vaan otin vastaan työn johon en olisi koskaan uskonut päätyväni, eli puhelinmyynti.

Minä olen se vihattu otus, joka soittaa juuri silloin, kun kukaan ei halua vastata.

Työ puhelinmyyjänä on opettanut minua paljon. Joka aamu on edessä nolla, joka pitää saada kasvamaan mahdollisimman suureksi. Tuota päivittäistä kasvua jännittäessä pysyy nöyränä.

Suurimman osan päivästä olen roskis johon oksennetaan paha olo.

Monesti mietin, että kaikkien pitäisi kokeilla puhelinmyyntiä, jotta tietäisivät miltä tuntuu tulla torjutuksi pitkin päivää.

Olemme tarkkailun alla. Jos myyntiluvut ovat alhaalla, puhelut kuunnellaan ja meitä käsketään pysymään spiikissä.

Puhelinmyyjäksi ei tarvitse koulutusta. Siihen voi ryhtyä kuka vain. Koulutukseni ovat menneet siis kankkulan kaivoon.

Ainut mitä tässä työssä tarvitaan on ääni. Ulkonäölläkään ei ole väliä,

Heh, nyt olen paljastunut. Häpesin pitkään sitä, että jouduin tekemään tätä monille vastenmielistä työtä.

En häpeä enää. Sillä tämä on rehellistä ja kovaa työtä.

Eipä tiedä ihminen mihin joutuu

Niin monta kertaa olen luullut, ettei enää koskaan tarvitse hakea töitä. Laittanut CV:t sivuun ja ajatellut, että nuo ajat ovat takana päin.

Elämäni on ollut kuin räsymatto – kirjava. Välillä pää on ollut kuin sotapommin jäljiltä, täysin tööt. Välillä se tursuaa ideoita niin, ettei niistä ota selvää kukaan.

Kunpa joskus

Kunpa jonain päivänä heräisin sellaiseen aamuun, että saisin tehdä sitä missä sieluni laulaa.

Olen pärjännyt tiukassa tilanteessa ja juuri kulut peittävällä palkalla, jakamalla asunnon toisen kanssa.

60 + ihmiseltä on vaatinut joustavuutta asua nuorten muiden kulttuurien edustajien kanssa. Olen huokaissut kerran ja kaksi nyt asuessani yksin, sillä olen voinut hengittää vapaasti ja nukkua ilman korvatulppia.

Kimppakämppäilyssä on paljon hyviä puolia JA olen ehdottomasti sen kannalla, koska vuokrat ovat korkeat pääkaupungissa.

Olen huomannut, että pidän yllä positiivista kuvaa mahdollisimman pitkään, jotta jaksan vaikeissa olosuhteissa.

Valehtelen itselleni… Kaikki hyvin… kaikki hyvin… Kyllä kaikki järjestyy… Ja aivoni uskovat valheen. Se on ollut ainut oikea tapa ajatella. Muuten olisin luhistunut.

Mitä olisi tapahtunut jos olisin jättänyt itseni tsemppaamisen ja päätynyt syljeksimään kattoon?

Sitä korttia en halunnut kääntää. Olen tosi onnellinen siitä, että menin mukavuusalueen ulkopuolelle ja voitin haasteen olla puhelinmyyjä.

Mukavuusalueen ulkopuolella kasvaa eniten.

Myydessäni kosmetiikkaa apteekeissa, joissa oltiin lääkeostoksilla, sain turpaani henkisesti pitkin päivää, kun juuri kukaan ei ollut kiinnostunut siitä mitä tarjosin.

Se oli raastavaa, koska minulta odotettiin suuria kasvuja myyntilukuihin.

Puhelinmyyjän työ on samanlaista. Joka aamu nouset nyrkkeilykehään jossa sinut torjutaan… Ei silti voi antaa periksi, vaan pitää jatkaa ja jatkaa, koska lopulta sieltä tulee vastaus KYLLÄ…

Olen miettinyt, että rehellisyys, johon ainakin minut on kasvatettu, on oikeastaan miinusmerkkinen asia. Se tulee loppujen lopuksi kalliiksi.

60+ on voimavara

Joskus katselen telkkaria ja hämmennyn kun siellä vitsaillaan kuuskymppisistä … ihan kuin olisimme jo out of order.

Joskus korpeaa ja tekisi jopa mieli soittaa tv- yhtiöön ja sanoa, että on rasistista puhua kuuskymppisistä naisista alentavaan sävyyn. Ihan kuin me olisimme idiootteja.

Viimeksi kiinnitin asiaan huomota ”pitääkö olla huolissaan” ohjelmaa kuunnellessani

Emme ole idiootteja! Meissä on suunnaton voima ja viisaus. Meissä on taitoja vaikka kelle jakaa. Me olemme kantaneet sisällämme elämää ja harteillamme painoja. Me olemme todellisia sankareita. Alusta loppuun.

Meillä on kokemuspohjaa niin paljon, ettei sormi mene suuhun missään tilanteessa. Työpaikoille olemme todellinen aarre. Olemme niin kestäviä, ettei meitä ensimmäinen tuuli kaada. Tai jos kaataisi, se olisi jo kaatanut.

Tuleva syksy on hämärän peitossa, monessa mielessä. Media myllyttää Koronan toista aaltoa ja se tietenkin askarruttaa, mutta minkäs sille teet, jos sairastut. Ainut mitä voi toivoa on se, että parannut.

Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille.

Hieman melankolisin fiiliksin tämän kirjoitin, varmaan huomaatte:) Ja olen myös peloissani, puhuinko liikaa ja joudunko siitä taas kärsimään…

Mutta hei, tässä elämässä ei voi miellyttää kaikkia ja sillä siisti.

Nämä olivat aitoja ajatuksia ja luulisin, että niille on lupa. Minkäs sille voi, että maa on järissyt ja vienyt mukanaan monta asiaa… mm. rakastamani ammatin.

Elämääni on mahtunut paljon hienoja hetkiä vaikeuksista huolimatta ja pyrin kaikin keinoin kasaamaan itselleni puskurirahaston ja perusturvan takaisin.

Aina tie on vienyt johonkin hyvään. Niin varmasti nytkin. Tapahtukoon mitä tapahtuu.

ByTheHeart

iirispiiris

  1. Kirjoitat ja kerrot kyllä niin koskettavasti, en tiedä, mitä sanoisin! En ole ollut ns. töissä sitten alkuvuoden 1981, silloin syntyi tyttäreni ja hoidin hänet ja neljä vuotta myöhemmin syntyneen pikkuveljensä. Kotiäitinä sain ”jotenkin päiväni kulumaan”, en ajanut autoa ja joka paikkaan mentiin itse omin jaloin. Halusin olla mukava äiti, lasteni saatavilla ja heidän tekemisissään mukana. Myöhemmin mieheni matkusti melkein neljänneksen vuodesta ja kotimme ja lapset olivat minun kontollani.
    Ei siis kokemusta töihin hakemisesta tai työttömäksi jäämisestä, mitä nyt jotkut ystävistäni kaiken tämän kokivat ja sivusta seurasin.
    Puhelinmyynti voi olla hauskaa, mutta myös äärimmäisen rankkaa. Olen ystävystynyt erään rouvan kanssa lehden merkeissä, emme ole koskaan tavanneet, mutta jutelleet ummet ja lammet melkein 30 vuoden aikana pari kertaa vuodessa. Hän kerran nauroikin, että moni karjuu hänelle, on epäystävällinen tai lopettaa puhelun sanomatta sanaakaan. Minun kanssani hän juttelee ja jossain välissä muistaa kysyä, että kai me vielä laitetaan lehti tulemaan ja tokihan me laitetaan.
    Tänä syksynä hän lienee jäänyt eläkkeelle.
    Tilausmyyjän työ ei ole helppo, vastaansa saat takuulla sinäkin milloin mitäkin. Olen itse pyrkinyt vastaamaan asiallisesti ja ystävällisesti, ettei kenenkään tarvitsisi sanomiseni takia pahoittaa mieltään. koska kunnioitan myyjää, haluaisin, että myyjäkin kunnioittaisi minua olemalla tyrkyttämättä jotain, mitä en halua, olemaan vänkäämättä ja jankuttamatta.
    Työpaikan saaminen kypsillä kymmenillä on haastavaa, joillakin käy satumainen mäihä ja unelmien työura alkaa 50+, toiselle se aukene mitenkään. Tästä voisin kertoa tarinan jos toisenkin, toite ehkä. Onnea ja jaksamista työssäsi, arvostan sitä todella!

    Tykkää

    1. Kiitos Kikka, hienoa kuulla, että kohtelet puhelinmyyjiä kauniisti. Kaikki työ on arvokasta, olen sitä mieltä. Itse olen innokas tekemään työtä, mielestäni se luo raamit päivälle. Toki etätyö antaa pientä viitettä siitä mitä kotona oleminen tulee esim. eläkkeellä olemaan. Huh, kyllä minä ainakin kaipaan ihmisiä . Kiitos kommentista ja iloista syksyä:)

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: